Taivas alkaa sinisenä, päätyen vihreään maan väriin, välissä kaistale niinkuin värejä olisi sekoitettu toisiinsa.
Jokin meissä hakee alkujuurien paikkaa. Mahdollisuutta oivaltaa jotain uutta tässä maailmassa. Niin kuin tiedämme emme tarvitse mitään oleellista. Ja silti haemme ehkä jotain vielä tärkeämpää. Ainakin etsimme. Meidät on siten rakennettu.
Tarvitsemme ne paikat jossa sukumme on astellut ja elänyt. Ehkä saamme siinä samalla oivalluksen joka tuottaa meissä tunteen että jokin puuttuva pala loksahtaa meissä kohdalleen. Palapeli josta koostumme olisi hiukan täydellisempi.
Kun olin paikassa joka kuuluu mahdolliseen palaan tässä tarkoituksessa, ymmärrän miksi tarvitsen tilaa. Täällä tilaa on elää ja hengittäää. Laulaa niin että ääni kantaa kunnes se kaukaisen mäen kohdanneena loppuu, ja palaa takaisin. Välillä ehtii monta askaretta monta uutta laulua alkaa, kaikua odottaen.
Työt aloitettiin laulamalla, kuin ne olisivat sävellettyjä. Pääasia. Kuin pään liina.
Yhtään taloa niiltä ajoilta joista palapeli koostuu ei ollut siinä Metsäpirtin kylässä jossa äitini alkukoti hänen nuoruudessaan sijaitsi. Siinä kylässä on ollut 39 taloa ennen vuotta 1939.
Muissa kylissä näkyi noita vanhoja taloja kuin muistomerkkejä.
Talot olivat sijoillaan kuin kiinni maahan kasvaneet. Niissä täytyi olla juuret. Niiden harmaus. Se on sellaista joka tulee ajan kanssa kaikesta siitä mitä seudun ilmassa liikkuu, niinkuin graniitin harmaa pöly, se liimautuu puun syihin kiinni kymmeniä vuosia. Samalla kun se on harmaata, joissakin muisto väristä jota seudun kaupassa on joskus ollut saatavana. Usein se on jonkun sinisen versio. Usein myös jonkun vaaleanpunaisen sävy. Joskus valkoinen.
Talojen epätoivo pinnalla pysymiseksi on silmin hyvin havaittavissa. Yksi pääty on kuin piristetty uusin laudoin jotka olivat melkein yhtä harmaat kuin aiempikin seinä. Toista päätyä rekennuksesta maan vetovoima veti enemmän puoleensa, joku osa oli jo painunut maan sisään. Mutta ikkunat ovat kauniin koristeelliset ja pienistä paloista kootut. Palojen välissä valkoiseksi maalattua puulistaa. Nuo kuviot ikkunan yläosissa ovat kuin kuuluisivat eri rakennukseen. Monimutkaiset ikkunat rakennuksissa jotka muuten näyttivät melkein latomaisen yksinkertaisilta.
Rakennuksen pääväriä vasten jokainen maiseman yksityiskohta muistutti omasta kasvavasta yksityisyydestään. Näytti erityisen vihreältä ja elinvoimaiselta.
Onko niin että nämä värien hiukkaset, värien pöly, kasvien eliksiirit, ovat sisään hengitettäessä valmistaneet sen geenin joka periytyy tuleville polville.
Ennen minua, niinkuin geenini olisivat tienneet että nämä värit kuuluvat minuun, ennenkuin olen nähnyt juuri näiden, värien ja muotojen alkukodin.
Ehdoitta kaikki täällä oli aitoa. Vanhat talot, tontit, portit, kasvimaat, omenapuut, punaiset pelargoniat pitsiverhojen reunustamassa ikkunaruudussa. Niinkuin tapani nähdä värejä ja muotoja periytyisivät tästä asetelmasta ja olisivat tämän näyn modernisoituja muunnelmia.
Ja niin kuin modernit talot ulokkeineen yrittäisivät näyttää aidoilta, mutta vaikka kuinka pinnistäisivät, eivät pysty.
Uudet talot, palatsimaiset uusrakennukset ovat tiilimuurien ja vartioitujen porttien sisällä. Nämä vanhat, jotka ovat omistuksensa käytännössä lunastaneet, tarvitsevat lahon portin josta tultua ollaan kotipihalla, vaikka aita kokonaan puuttuu.
Kasvimaat ovat muokatut viimeistä neliösenttimetriä myöten. Möyhennetty, kylvetty. Joku aikainen taimi suojataan kylmältä yöksi tyhjällä lasipurkilla joka on suu multaa vasten.
Jokainen kasvava taimi on hartain iltamenoin suojeltava kylmyydeltä, koko rivi kylvettävä lasipurkkeja ja tyhjiä jugurttipurkkeja. Aamulla aikaisin kerätty kaikki pois, koska aurinko paistoi ja Laatokalla kävi aallokko.
Hiekkaa näkyi pitkälle, syvälle päin rannasta. Hienoa hiekkaa, kuin seulottua ja vieläkin hienompaa. Ei yhtään kiviä, rannassa ei multamaan liejuista rantavettä, vain hiekkaista rantaviivaa loputtomin, näytti mereltä.
Kaukaisessa taivaan ja veden yhtymäkohtaa lähestyvässä viivassa ui eteenpäin tankkeri. Tuumivat, miehet, ettei se ollut öljytankkeri kun täältä ei sitä kanattaisi viedä mistään suunnasta toiseen. Eikä sitä kai näillä main mahtanut ollakaan.
Ajoimme ohi jonkun risteyksen jossa oli koottu keoksi noin seitsemänkymmentä senttisiä pyöreähköjä kiviä. Osa niistä oli maalattu kirkkaan punaiseksi. Vieressä oli luonnonkivi jonka pintaan samalla punaisella maalattu vanhojen kalliomaalausten kaltaisia hahmoja.
Hiekkakuormia ei täällä tarvitse tilata hiekkamontulta. Hiekkaa on maastossa ihan niin kuin meillä on kallioita, multaisia mäkiä. Täällä kaikki on hiekkaa tai hiekkamultamaata.
Vaikka kulkuneuvo jolla liikumme on nykyaikainen auto, meinaa penkiltä pudota tai pää osua kattoon. Tiet ovat kuoppaisia. Omenapuut kukkivat kuin viimeistä päivää, ne ryöppyävät kukkia. ja joka pihassa jossa on talo tai sen aie, on omenapuu, usein useampikin, mutta ainakin se yksi.
Pihojen kukkapenkit ovat kuokittuja ja niihin on istutettu taimia tai kylvetty jotain kukkivaa. Kasvimaat kuokittu ja hoidettu. Ruokaa kasvatetaan tarpeeseeen se on selvä. Kaikilla ei ole varaa ostaa kaupoista kaikkea mitä tarjolla on. Hyvätasoisia ruokakauppoja on täälläkin nähty useita, Metsäpirtin ja lähialueiden tienoilla. Ajelimme kokonaisen meiltä katsoen läänin alueella noina päivinä jotka olimme Metsäpirttiretkellä. Hyvä yleiskuva tuli koko laajasta alueesta.
